1990- luku

 

13-vuotiaana kuvasin serkkuni häät Asikkalan kirkossa ja leikkasin häävideon käyttäen vanhempieni Luxor VHS -nauhuria ja toista lainattua VHS -nauhuria, jotka oli yhdistetty toisiinsa antennikaapelilla. Pystyin leikkaamaan, kun nauhoittamista käytti pause -nappia nauhoituksen osalta ja vapautettua pause -napin alkoi nauhoitus taas suurinpiirtein tasan 1,5 sekunnin jälkeen. Tarpeeksi monta virhettä takanaan, opin ”editoimaan” aika lailla oikeaan aikaan tällä viritelmällä ja leikkauksetkin alkoivat osua kohdilleen, kun sorminäppäryys karttui. Saatuani videon valmiiksi tuli hääparilta kysely, että voisinko myydä kopioita sukulaisille videosta, koska sukulaiset olivat esittäneet halukkuutensa hankkia oman kopionsa. Halukkaita oli yhteensä yhdeksän. Laskin äkkiä peruskoulun matematiikalla VHS -nauhan hinnan ja kerroin sen kolmella, josta sain hinnan sukulaisille. Kun kopiot oli toimitettu, oli minulla rahat aika moneen nallekarkkiin.

 

Sanoin äidilleni, että minähän voisin laittaa ilmoituksen Etelä-Suomen Sanomien kympin riveille ja saada lisää hääkuvauksia. Äitini sanoi, että kaupankäynnistä on aina maksettava verot. Selvitin, että mitä tarvittaisiin, jotta voisin 14-vuotiaana ottaa rahaa vastaan ja maksaa siitä verot. Kävin Lahden verotoimistossa, Työvoimatoimistossa ja varmastikin ainakin viidessä virastossa kunnes eksyin sen aikaiseen Elinkeinotoimistoon. Siellä oli mukava virkailija ja hän sanoi ettei tiedä, että voinko 14-vuotiaana laittaa omaa yritystä pystyyn itsenäisesti. Hän lupasi jutella viraston lakimiehen kanssa ja palata asiaan viikon päästä. Kun palasin Elinkeinotoimistoon viikon päästä, niin hän kertoi, että osakeyhtiötä en voisi laittaa pystyyn, mutta toiminimen kyllä kuulemma voisin laittaa pystyyn elinkeinoilmoituksella ja ilmoittautua liikkeenharjoittajaksi. Näin tein 7.8.1991 ja yritykseni nimeksi valitsin Pikkis Film (Pikkis = lempimeni koulusta Pikku Jani). Sadan markan leima paperissa vahvisti, että olin nyt virallisesti yrittäjä. Itse olisin halunnut jäädä jo koulusta pois, koska olen aina ollut käytännön ihminen ja lukuhommat eivät ole kiinnostaneet, mutta äitini kertoi, että on olemassa sellainen laki kuin oppivelvollisuus.

 

Vasta perustettu yritykseni vaati pääomia kalustohankintaa varten. Olin pääsemässä juuri ripille ja päätin hieman laajentaa kutsuvieraslistaani ja laajensin sitä nimenomaan hieman varttuneempaan ikään ehtineisiin sukulaisiimme. Kerroin äidilleni, että nyt olisi tärkeää tehdä reilusti lisää voileipäkakkuja ja kutsua kaikki yli 50-vuotiaat sukulaiset noin 300 kilometrin säteeltä juhlistamaan sukulaispojan ripille pääsyä. Tämä ajatus tuli mieleeni sen vuoksi, että matemaattisella kaavalla sukulaisen ikä on suoraan verrannollinen setelirahan suuruuteen, joka annetaan päivänsankarille. Teoriani osui oikeaan. Hääkuvauksen kopioista saadut varat kun yhdistettiin rippijuhlien tuottoon, niin tekivät ne yhteensä niin paljon, että sain ostettua käytetyn 8 mm Sony videokameran Paavolan Mustasta Pörssistä. Rahaa jäi vielä, että sain tilattua Ellos postimyyntiluettelosta ratkaisun VHS- kopioideni laatua vaivanneeseen ongelmaan. Tilasin signaalivavistimen, joka paransi huomattavasti kopioiden laatua. Opin, että kaluston tulee aina olla aina ensiluokkaista, jos yritystoiminnassa aikoo menestyä. Tämän signalivahvistimen olen säilyttänyt muistona näihin päiviin saakka.

 

Keskityimme ystävieni Henrikin ja Tonin kanssa lähinnä sketseihin ja piilokameroihin. Siihen aikaan televisiossa pyöri Speden hauskat kotivideot. Päätimme mennä junalla Helsinkiin ja viedä sketsimme suoraan itsellensä legendaariselle Spede Pasaselle. Saavuttuamme Spede-Yhtiöihin paikalle Ilmalankadulle ja pyysimme (suorastaan vaadimme) saada tavata herra Pasasen, koska emme olleet mistään ajanvarausjutuista nuoren ikämme aikana kuulleetkaan. Ihmetykseksemme itse Pasanen tulikin tapaamaan meitä ja otti antamamme nauhan mukaansa ja lupasi katsoa sen läpi. Todennäköisesti materiaalimme ei täyttänyt Pasasen korkeita laatuvaatimuksia, koska emme valitettavasti kuulleet sen jälkeen mitään uutta ”länsirintamalta”.  Sen jälkeen oli täydellinen radiohiljaisuus.

 

Ehkäpä hääkuvaukset olisivat sittenkin se juttu, johon tulisi panostaa. Ilmoittelin kympin riveillä ja kuvauskeikkaa alkoi tulemaan joka viikonlopulle. Parhaimmillaan olivat viidet hääkuvaukset olleet tilauksessa samalle lauantaille. Tämä johtui siitä, että kun kuvasi yhdet häät, niin vieraana istui kirkonpenkissä 10 potentiaalista asiakasta, jotka menisivät seuraavan kahden vuoden sisällä itse naimisiin. Opin, että parasta markkinointia on tehdä työnsä hyvin ja antaa suositusten hoitaa markkinointi. Isäni kyyditsi minua hääkuvauksiin ja sitoutumisesta kertoi myös se, että kerrankin 25 lämpöasteen kesäpäivänä hän odotti hääpaikalla autossa kahdeksan tuntia, että sain kuvaukset suoritettua.

 

Päätimme ystäväni kanssa hankkia lisää koulutusta ja ilmoittauduimme Lahden Aikuiskoulutuskeskuksen alkeisvideokurssille. Kurssi oli kerran viikossa iltaisin ja oli hienoa tavata muita kuvaajia. Jatkoimme jatkokurssille, jossa suurin osa henkilöistä kuului Lahden Videokuvaajat ry harrastejärjestöön. Liityimme myös ystäväni kanssa kyseiseen järjestöön ja ymmärsimme, että kaikki Aikuiskoulutuskeskuksen jatkokurssilaiset olivat olleet samalla jatkokurssilla jo vuosia ja se olikin vain tapa tavata ystäviä. Mekin tulimme seuraavana vuonna takaisin samalle jatkokurssille ystäväni kanssa. Lahden Videokuvaajat ry auttoi nuoria videon tekijöitä erittäin paljon opastuksen ja kalustolainauksen osalta ja olen vielä tänä päivänä erittäin kiitollinen heille siitä pyyteettömästä avustaan, minkä he antoivat minulle. Olen edelleen kysyisen yhdistyksen jäsen. Nuorten syrjäytymistä voidaan auttaa nimenomaan paikallisella yhdistystoiminnalla.

 

Yläasteen työssäoppimisjaksolla onnistuin pääsemään kahdeksi viikoksi Päijät-Vision kaapeli TV puolelle. Tämä oli Rauhankatu kahdessa, joka on nykyään asuintalo. Olin onnesta soikeana, sillä näin ammattitason laitteistoja. Studiota pyörittivät Ari ja Hannele Laurila. Siellä tehtiin TV-mainoksia ja mm. Lahden alueen ESS kaapeli TV-uutiset. Pääsin mukaan eri tuotantoihin apupojaksi ja opin paljon. Laurilat olivat juuri rakentamassa taloansa Kukkilaan ja Ari vei meidät rakennuksilleen kertoen, että kyllä kunnon aito videomies aina pikeää talon perustuksia yhden päivän verran. Siellä sitten pikesin talon perustuksia yhden päivän ajan tuosta kahden viikon harjoittelujaksosta. Sen verran kovana työmiehenä minua varmaan pidettiin, että tuon jälkeen muutaman kuukauden päästä Laurila soitti minulle, että ESS uutiskuvaajamme on sairastunut mahatautiin (pas**tautiin kuten hänellä oli tapana asioita ilmaista) ja voisinko kuvata yhden päivän ajan uutisia ja hän leikkaisi ne sitten. Sanoin ettei minulla ole vielä ajokorttia. Ari pyysi Hannelen siskoa Tuijaa, joka toimi yrityksen sihteerinä kyydittämään minua pitkin Lahtea kuvaamassa mitä ihmeellisimpiä asioita. Hieno päivä, paitsi että sormet saivat paleltumishaavat, kun kameran metallilkahva oli aika kylmä 20 asteen pakkasella. Hienointa oli nähdä itse kuvaamaani materiaalia televisiossa. Tästä eteenpäin jäin freelanceriksi oman yritykseni kautta tekemään kaikenlaisia avustajan töitä Lauriloille. Myöhemmin he perustivat levy-yhtiön, josta tuli mm. Laura Voutilainen, Isto Hiltunen, Janne Hurme ja monta muuta artistia tunnetuksi. Oli hienoa olla avustajana mukana luomassa brändiä ja julkisuuskuvaa artisteille, sillä se opetti paljon. Opettelin myös graafista suunnittelua ja mm. levynkansien suunnittelua. Hyvällä levynkannella voi saavuttaa jopa kultalevyn. Minulla on Tauskin kultalevy vieläkin seinälläni todisteena tästä ihmeestä. Suurimpana opetuksena tästä on jäänyt mieleeni, että jos sinulle tarjotaan jotakin tehtävää kuten rakennuksen pikeämistä, joka ei ole niin hienoa kuin elokuvissa, niin tartu tehtävään ja likaa kätesi, sillä se voi johtaa yli 20-vuoden asiakkuuteen ja ystävyyteen.

Ruutuun tuli TV-ohjelma nimeltä Hullu Suomi, jossa juontajina studiossa olivat Simo Rantalainen, Sam Inkinen ja Pedro Hietanen. Täytätettyäni 16 vuotta päätin, että haluaisin tuohon TV-ohjelmaan mukaan. Katsoin ohjelman lopputeksteistä tuottajan nimen ja aloin pommittamaan tuottajaa viikoittain puhelimella. Muutaman kuukauden jälkeen tuottajan hermot pettivät ja hän lupasi, että pääsen mukaan ohjelmaan aiheella ”Suomen nuorimpana perustamani yritys”. Lisämausteena sain vielä puhuttua, että viiden eri Hullu Suomi ohjelman lopussa esitettäisiin aina meidän tekemä sketsi. Tästä opin, että myyntityö alkaa aina vasta ensimmäisen EI sanan jälkeen. Sitä ennenhän sitä kutsutaan vain tilausten vastaanottamiseksi.

Lähestyin 18 vuoden ikää ja tämä tarkoitti, että varusmiespalvelukseen meno tulisi ajankohtaiseksi. Lähestyin 16-vuotiaana Puolustusvoimia ja kerroin, että halusin mennä vapaaehtoisena 17-vuotiaana armeijaan. Ehdotukseni hylättiin. Otin selvää, että Lahdessa Hennalassa toimi aktiivinen Puolustusvoimien videostudio. Selvitin, että sitä johti yliluutnantti Keijo Skippari. Sovin tapaamisen ja ehdotin, että suorittaisin armeijan erikoistumisjakson videostudiolla antaen ammattitaitoni Puolustusvoimien käyttöön. 18-vuotiaana minusta tuli Suomen Puolustusvoimien 1/1995 saapumiserän ensimmäinen virallisesti kutsunnoissa sisään otettu varusmiestaistelukuvaaja. Kuvasin esittely- ja koulutusvideoita Puolustusvoimille matkustaen aina Lappia myöden. Sittemmin varusmiehiä on hyödynnetty laajalti Puolustusvoimissa mediapuolella. Ensimmäinen kertausharjoituskysely Puolustusvoimilta tuli jo alle kahden vuoden sisällä kotiutumisesta vuonna 1997. Lahteen oli tulossa kansainväliset World Games kilpailuiden sotilas-5-sottelu kilpailut ja tapahtumaa varten haluttiin koota mediaryhmä vastaamaan päivittäisestä kansainvälisestä tuotannosta. Otin haasteen vastaan ja kaksi viikkoa olivat erittäin mielenkiintoiset tavaten kansainvälisiä vieraita. Seuraava kutsu kansakunnan palvelemiseen saapui vuonna 1999, jolloin Suomeen oli tulossa kansainvälinen Nordic Peace kriisinhallintaharjoitus. Harjoitukseen osallistui yhteensä 1200 henkilöä ja armeijan väkeä kahdeksasta eri maasta. Olimme jälleen parivaljakkona esimieheni yliluutnantti Skipparin kanssa. Kesken sotkun munkin pääesikunnan Majuri kommentti minut kansainvälisen lehdistön eteen ja repi ratsumiehen tunnukseni irti. Silmieni edessä vilisti sekunneissa edellinen iltani upseerikerholla, mutta en muistanut kyllä mitään syytä sotilasarvoni alentamiselle. Onneksi havaitsin majurin kädessä korpraalin kiiltävät natsat, jotka hän kiinnitti uniformuuni ja huokasin helpotuksesta. Yliluutantti Skippari oli laatinut salakavalasti harjoituksen johtajalle prikaatikenraali Nummiselle ylentämisesityksen harjoituksen aikana ja niin olin kuulemani mukaan harjoituksen ainoa ylennetty. Kiitokseni kuuluvat parhaalle esimiehelleni Kapteeni Skipparille evp, jonka kanssa olemme ystäviä vielä tänäkin päivänä. Hienoja tarinoita armeija-ajasta ja kertausharjoituksista riittäisi vaikka kirjatrilogiaan, mutta pidetään teksti lyhyenä. Yhden pienen kohtauksen voin vielä mainita, joka on jäänyt mieleeni. Kapteeni Skippari teki Nordic Peace harjoituksessa esityksen harjoituksen johtajalle, että tarvitsemme ilmakuvaa harjoituksesta. Johtajan käskyssä luki, että armeijan Mi-8 helikopteri on kello 12:00–13:00 korpraali Walleniuksen käskyvallassa lentoreitti-ohjeistuksen osalta. Menin käskyn kanssa kopterille ja annoin sen ohjaimissa olleille kapteenille ja majurille. Yritin muistella parhaani mukaan yläasteen suunnistustunneilta karttaterminologiaa ja osoittelin asiantuntevan oloisesti kartasta lentoreittiä ilmassa kierrellessämme. Tilaa oli takana kopterissa yhdelle miehelle ihan riittävästi ja kokemus oli hieno. Kuvaakin sain silloin.

 

Hääkuvauksista siirryin luontevasti yritysvideoiden tuotantoihin, sillä häävieraiden joukossa oli myös yritysten markkinoinnin kanssa tekemisissä olevia ihmisiä ja aluksi sain pienempiä töitä jonka jälkeen aloin saada tehtäväksi suurempia tuotantoja. Tuotantokalusto parani ja oli aika siirtää yritys pois Mukkulankadun peräkammarista ja sain yhteistyöhinnalla yhden huoneen itselleni vuokralle Laurilalta Rauhankatu kakkosesta. Jatkoin yhteistyötä Universalin kanssa ja tein myös omia tuotantoja.

 

Universalin muutettua pois Rauhakadulta Helsinkiin oli aika löytää uusi toimipiste. Lahdesta Forumin toimistopuolelta sain neuvoteltua kohtuuhintaisen huoneen ja mikä parasta, huone oli MTV3:n toimiston vieressä. Lahteen perustettiin 90- luvun lopussa alue TV nimeltä Netvisio. Pääsin tekemään sinne videomainoksia asiakkaille kanavan suosituksilla. Aikani niitä tehtyäni huomasi MTV3, että paikallistelevision mainokset näyttävät laadukkailta, mutta niiden tuotantohinta oli alle puolet totutusta. Näin alkoi yhteistyö MTV3:n kanssa alueellisten TV-mainosten osalta.

​

​